Kastepäivä 13.2.
Ihan kivan kiireinen päivä. Tuntui että olisi saanut olla neljä käsiparia ittellä, jotta kaiken olisi saanut tehtyä. Katastrofin ainekset olivat havaittavissa jo kaksi tuntia ennen tilaisuuden alkua, vaan kun ei sitä kiireeltä huomannu.
Kastejuhla oli sovittu alkavaksi klo 15.00. Näin ollen pitäisi olla hyvin aikaa valmistella kaikki. Vielä kun olin edellisenä iltana silittänyt liinat, laittanut kynttilät ja hakenut esille kukkamaljakot, raamatun ja laittanut tarjoiluastioita valmiiksi pöydälle.
Niin kun noita lapsia on nyt kolme. Niiden ruokkimiset, pukemiset sun muu vie aika lailla aikaa. Sitten pitäs vielä laittaa itsensä valmiiksi ja tarjoulut, kastepöytä jne.
Vauvan syöttäminen, hoitaminen ja pukeminen valmiiksi vei hyvän aikaa.
Unohdimme mieheni kanssa kokonaan kolmivuotiaan päiväuni tarpeen. Siihenkin olisi pitänyt varata aikaa, kun häntä on niin vaikea saada sisällä nukkumaan ja meillä ei ollut aikaa. Voi sentään.
Kummeina on kaksi pariskuntaa. Toinen pariskunta asuu Jyväskylässä, eivätkä päässeet tulemaan. Ei se mitään. Ihan OK. Sitten aamulla sisareni soittaa etteivät he pääse kun oksennustauti oli iskenyt yöllä. Joten ei siis saatu kummeja paikalle. Sitten keksimmekin että ainakin sisareni ja hänen miehensä voivat katsella tilaisuutta netin välityksellä. Webbi kamera asennettiin heitä varten.
Ääniyhteyttä vain ei saatu, joten pappi pyysi valitsemaan vieraiden joukosta kaksi todistajaa. jep jep…kyllä tämä tästä.
Muut vieraat tulivat hyvissä ajoin ja pappikin puolituntia ennen. Vauva oli syötetty ja puettu ja nukkui tyytyväisenä . Siis jes…kaikki hyvin, tämähän sujuu, ajattelin. Mieheni oli laittanut kakut pullat sun muut pöytään valmiiksi, vaikka en ollut kerinnyt ”neuvomaan”. Ehdin vain ohimennen vilkaista mitä tarjoiluastioissa oli ja minulle tuli tunne että jotain puuttui. Aikaa tarkistamiseen ei ollut, kun pappi halusi jo aloittaa. Ja niin aloitettiin pienen tyttäremme tärkeä juhla.
Heti kun pappi aloitti niin meidän 3-vuotias alkoi kiukutella. Se heitteli ohjelmalehtisiä, sen piti päästä minulle syliin ja päästyään syliin se sanoi että tahtoo istumaan ja tätä yhä uudelleen ja uudelleen. Poika itki, huusi ja venkoili koko sen puolituntia jonka kastaminen kesti. Mie olin ihan hiestä märkä, otsallakin hikipisaroita. Mieheni posket kuumottivat, eikä hän voinut tehdä mitään vauva sylissään. Vieraat näyttivät vaivaantuneilta ja odotin koko ajan milloin papilla menee hermot. Ihme kyllä pappi jatkoi puheet ja rukoukset ja ylipäätään koko tilaisuuden keskeyttämättä, kaikesta huolimatta. Nostan hattua :)
Vauva ei silmäänsä räpäyttänyt koko tänä aikana. Siis ihme ettei se herännyt.
Kun homma oli hoidettu ja kahvittelut aloitettu, niin tajusin että kahvipöydästä puuttuivat kokonaan suolapalat. Meillä oli paistovalmiita pasteijoita, mutta kukaan ei ollut ottanut niitä pakastimesta ja paistanut. Pöydästä puuttuivat muffinit ja jotain muutakin( en enää muista mitä). Mutta tarjoilut eivät olleet siis niin monipuoliset kuin piti. Hävettää vieläkin tarjoilujen vähyys.
Onneksi sentään veljeni veivät väsyneen pikku kolmivuotiaan autoajelulle (ja karkkikauppaan). saatiin poika rauhoittumaan.
Perhekuvaa (jota olin niin kovasti tahtonut) ei siis myöskään saatu otettua.
Kaiken tämän jälkeen, ihmettelin illalla etten hermostunut ja heittänyt ”kakaraa” pihalle. En jaksanut silloin välittää vastoinkäymisistä. Olin vain onnellinen kun kaste oli suoritettu eikä tarvitsisi enää miettiä tuota juhlaa. Siis miksi en hermoillut enkä hermostunut mistään??? Luoja yksin tietää miten voin olla niin rauhallinen. Luulenpa että milloin tahansa muulloin olisin suuttunut (ja puhkunut ja puhaltanut), kiroillut kuin heinämies ;D ja karjunut (sen puolen tunnin jälkeen, kukapa ei). Mutta en tuona päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti